Virastoissa pomppimista, juhlimista vastapainoksi

Olinkin jo vallan unohtanut, kuinka mukavaa virastoissa ravaileminen olikaan. Nyt kun nuo puljut ovat vielä käyneet tutuiksi, niin alkaa vakavasti ottaen käydä ihan harrastuksesta. :D Menin tosiaan torstaina käymään työkkärissä palauttamassa lappuja ja onnistuin aiheuttamaan vastaanottotiskillä pakokauhua, kun ilmaisin etten sitten puhu ranskaa. En jostain syystä viitsinyt ruveta aukomaan, että olin kyllä laittanut asiasta heille sähköpostia hyvissä ajoin, koska olisin sillä varmasti vain pahentanut asioita. Niin, eräs asia jonka olen täällä myös oppinut on se, että täkäläiset eivät lue/vastaile sähköposteihin sitten koskaan.

Hämmingin jälkeen jostain kaivettiin esiin joku nainen, joka hermostuneena selitti, että puhuu vähän englantia ja voi apua, mitä tästä oikein tuleekaan. Valtaisan rohkaisemisen ja vakuutteluiden jälkeen, että hän ihan tosi puhuu ihan ymmärrettävää englantia, nainen rentoutui ja loppuajasta höpisimmekin jo kaikkea Nantesista ja Euroopassa matkustelusta. Jos en ole aivan tulkinnut väärin, niin tässä tankero-englannissa ranskalaiset ja suomalaiset ovat todella samanlaisia. Sitä vierasta kieltä ei haluta puhua, jos sitä ei osata puhua täydellisesti. Tilannetta voisi verrata esimerkiksi siihen, jos suomalaisten pitäisi puhua yllättävässä tilanteessa ruotsia. Siis ihan mahdoton ajatus. Sitten kuulemma kun ranskalaiset vielä pilkkaavat tosiaan aksentistaan ja lyttäävät alaspäin, niin ei ihmekään kun on hankalaa kaivaa sitä kielitaitoa esiin. Eipä ihme, että se oma epävarmuus halutaan peittää ylpeyden ja koppavuuden taakse ja korostaa mieluummin sitä omaa kulttuuria, kuin että nolaisi itsensä julkisesti. Tällaisiin tulkintoihin ainakin itse olen päätynyt tätä ihme paniikkia seuraillessani.

No, pitkällisen rekisteröitymisprosessin jälkeen sain kuin sainkin itseni Pôle emploin kirjoille! Mutta voi, kun asia olisikin ollut niin yksinkertainen (tämä juonenkäänne ei tainnut tulla kenellekään enää yllätyksenä...). Ensinnäkään tärkeästä himoitsemastani U009-lomakkeesta ei kukaan ollut kuullut mitään ja virastotätin mukaan homma etenee siten, että Suomi maksaa ranskaan ne työttömyystuet, jotka sitten edelleenmaksetaan minulle. Ja koska vain Sakulla on omissa nimissään pankkitili, niin vielä piti kirjoittaa suostumuslomake, jota vastaan rahaa saa siirtää sinne Sakun tilille. Mutta sitä ennen tarvitsisin edelleen sen hemmetin sosiaaliturvatunnuksen, jonka luulin jo olleen kuollut ja kuopattu projekti! Lyötiin taas kuin märällä rätillä naamaan tällä paradoksibyrokratialla.

Eipä mittään, värväsin Saran mulle tulkiksi ja lähdettiin perjantaina pyrähtämässä uudestaan CPAMissa lomakekuorman kanssa. Olin saanut Pôlesta jonkun lappusen, jonka pitäisi auttaa saamaan joku välikainen sosiaalitunnus sitä rahan maksua varten, mutta eihän se tietenkään kelvannut mihinkään. Läheskään. Sen sijaan sain listan, mitä kaikkia kuponkeja minun pitäisi toimittaa heille ensi kerralla sitä sos.numeroa vastaan, sekä vaihteeksi lomakkeen täytettäväksi. Nyt on taas pelikortit järjestetty uudelleen ja huomenna käyn uudestaan kokeilemassa, josko se viides kerta toden sanoisi. Sara ei pääse mukaan, mutta kuulemma virastotätit olivat sanoneet, että CPAMista löytyy aina ihmisiä, jotka puhuvat englantia, joten voisin aivan hyvin tulla yksinkin. Odotan jännittyneenä, mitä käänteitä tästä saippuasarjasta vielä paljastuukaan!

Ainakin kuulin, että sitä hemmetin numeroa voi joutua odottamaan jopa kolme viikkoa, eli vasta tämän jälkeen pystyn siis toimittamaan vikat paperit työkkäriin ja saattamaan (ehkä?) tämän duunin päätökseen. En jaksa uskoa, että muka olisin niin lähellä! Myöskään CPAMista ei oltu kuultu mitään U009-lomakkeesta, joten laitoin myös suomen Kelaan viestiä, että da fuck? Ja että kelpaisiko sellainen kiva vaaleanpunainen lappu, joka todistaa että olen rekisteröitynyt järjestelmään, myös siellä suomen päässä todistukseksi. En tiedä missä ihme utopialandiassa siellä kotimaan puolella edetään, mutta voin kyllä omin sanoin todeta, että EU:n byrokratia ei ole todellakaan yhtenäinen maiden välillä. Kaiken maailman lippulappusia laaditaan, mutta kenelläkään ei ole niistä kuitenkaan käytännössä mitään tietoa missään.

Voisin jauhaa lempiaiheestani vaikka kuinka, mutta ollaan me tosiaan täällä onneksi vähän muutakin ehditty puuhata. Työkkärikeikan lisäksi kävin samana iltana Sakun kanssa yliopiston tervetulojuhlissa, jotka järjestettiin ilmeisesti paikan kahviossa. Täytyi kyllä hieraista silmiään, mutta siellä koulun tiloissa oli ihan oikea baaritiski? Ja hyvää musaa, ei mitään viisi vuotta vanhoja listahittejä! Ei siis mitkään turhat kekkerit. Onneksi yö oli tosi lämmin, koska kaikki eivät olisi millään mahtuneet sisätiloihin, joten hengattiinkin ulkona T-paitasillaan Sakun tutorin Antoinen ja sen kavereiden kanssa ja törmättiin myös muihinkin luokkakavereihin, jotka vaikuttivat myös ihan mukavilta tyypeiltä. Parhaiten mieleeni jäi eräs italialaisen jampan kommentti, että kuinka kivaa ja helppoa täällä ranskan virastoissa on asioida. Meikäläisellä taisi hieman naama loksahtaa, mutta päättelin, että asiat siis voisivat olla pahemminkin. :D Onneksi ollaan täällä ranskassa! Juhlissa vasta huomasi muuten kunnolla, kuinka hyvä ostos fillarit olivat, koska kekkerit loppuivat suurimmalta osalta jo puolen yön jälkeen, jolloin viimeiset julkiset lähtivät matkaan, mutta me suunnattiin Antoinen luo jatkoille ja pyöräiltiin sieltä omia aikojamme aamuyöllä kotiin nukkumaan. 

Sara vei minut myös perjantaina virastokeikan jälkeen vissiin Nantesin korkeimman pilvenpiirtäjän katolle, jossa toimi lounge-tyyppinen baari nimeltään Haikaranpesä. Harmi, etten tajunnut ottaa kameraa mukaan, nimittäin se oli ehkä suloisin baari, jossa olen ikinä käynyt. Heti sisääntuloaulassa asiakkaita tervehti suuri, vaahtomuovista rakennettu haikaranpää, jonka kaula kiersi lattiaa pitkin alueen taakse. Haikaran vartalo muodosti siipineen baaritiskin ja asiakkaat istuivat pehmeillä puolikkailla munankuorilla ja tilasivat cocktaileja. Ulos pääsi ihailemaan maisemia ja huomattiin, että joidenkin talojen katolle oli maalattu rikkoontuneita haikaranmunia. Tämä on juuri sitä itseään, mitä eniten rakastan Nantesissa! <3 Tulen varmasti vierailemaan haikaran luona vielä uudestaan ja silloin otan myös kuvia muistoksi.

Myös Gwen ja Eric tulivat käymään meillä eilen kahvilla ja päätin maistatuttaa heillä laskiaispullia. En osaa ollenkaan sanoa, mitä mieltä he olivat niistä, mutta ainakin saivat maistaa kerrankin jotain vähän erikoisempaa. Mahat taisivat ainakin tulla täyteen, koska Gwenin tuoma hedelmäpiirakka jäi sitten täysin meidän kahden tuhottavaksi. Ai niin, ja FC Nantes on Sakun mukaan kivunnut jo kuudennelle sijalle, joten olisi korkea aika mennä tsekkailemaan edes yksi niiden matsi. Antoine lupasi auttaa lippujen hankkimisessa ja tulee toivottavasti myös itse mukaan. Ilmassa alkaa olla aina lauantaisin jo kansanjuhlan tuntua. ;)